Antti Häkkänen, Wille Rydman tai
Atte Kaleva eivät ole populistisia ”äärioikeistojeppejä” eivätkä he yhdessä tai erikseen pidä
Petteri Orpoa panttivankinaan yhtään sen enempää kuin Ruokolahdella on leijonia. On perin kummallista, että Pihan näyttävästi markkinoitu kirjoitus ei tosiasioiden ja argumenttien tasolla esitä kohteestaan mitään keskustelun arvoista. Leimakirves heiluu mutta ei osu.
Yhtä riidatonta on kuitenkin se, että Kirsi Pihalla on samanmielisiä seuraajia. Hänen tekstikummajaisensa on poliittisen psykologian näyte, johon kiteytyy yksi aikamme persoonallisuustyyppi. Näin ajattelevia, kokevia ja tuntevia voi kohdata vastaanotoilla, kansalaistilaisuuksissa ja somessa.
Sitoutumattomana tarkkailijana minua kiinnostaa etenkin yksi tähän tyyppiin sisältyvä ambivalentti käyttäytymispiirre. Kirsi Pihan poliittisissa tunnustuksissa se näkyy niin, että sivistysporvarillisen puolueen sisäinen arvovapaus ahdistaa itseään arvoliberaalina pitävää henkilöä. Muutettavat muuttaen tämä sama pulma toistuu niissä vasemmistovihreissä, jotka kiivailevat suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon puolesta, mutta paheksuvat naapureitaan, jotka ovat toista mieltä sosiaaliturvasta, maahanmuutosta, islamista tai luonnon itseisarvosta.